Cavalierin ainutlaatuinen luonne on propagandaa

Cavalier kingcharlesinspanielin tavaramerkiksi sen suloisen pehmoisen ulkonäön lisäksi on muodostunut ystävällinen, reipas, touhottava ja liehittelevä luonne. Rodun olemassa oloa perustellaan ja oikeutetaan sen ainutlaatuiseksi kuvatulla luonteella. Mutta onko luonne todella ainutlaatuinen? Onko se niin ainutlaatuinen ja niin vahvana yksinomaan cavalierin geeneissä, että roturisteytystä tulee karttaa siksi, ettei cavalier menee pilalle? Onko cavalier korvaamaton ystävä meille ihmisille?

Kun ensimmäinen cavalierini Leenu tuli kotiin, Leenu vie minulta jalat alta. En ollut voinut aiemmin kuvitellakaan sellaista yhteyttä koiran kanssa ja että koira lukisi ajatukseni niin selvästi. Leenu oli niin suloinen pehmopallero, että rakastuin häneen täysin jo ensi kertaa häntä sylissä pitäessäni. Kun pidin pientä koiravauvaa kämmenelläni, tämä jo nuoli minua ja osoitti välittömästi vastavuoroista hellyyttä ja rakkautta. Leenu oli myös todella kiltti. Sain kokea olevani tärkeä, osaava ja luotettava, koska Leenu haki minusta myös turvaa.

Leenun rakkaus laajentui vähitellen kotiutumisen jälkeen muihinkin ihmisiin. Minä pysyin kuitenkin tärkeimpänä ihmisenä -  tottakai, koska minä hänet hoidinkin. Välillä Leenun ylitsevuotavainen ihmisrakkaus oli kuitenkin jopa rasittavaa. Kadulla kulkiessa olisi pitänyt pysähtyä kaikkien ihmisten kohdalla saamaan rapsutuksia ja ihailuja. Cavalierit tietävät olevansa suloisia. Itse en olisi aina niin välittänyt jäädä juttelemaan ihmisten kanssa, varsinkaan kun usein oli tukka sekaisin, silmälasit likaiset ja rönttövaatteet päällä. Kaikki ihmiset eivät myöskään pidä koirista, mutta Leenu ei ollut yhtään valikoiva; hänelle kelpasi ihminen kuin ihminen. Koirieni ansioista tuttavapiirini laajeni sellaisiin mittoihin, joita ilman koiraa en olisi mitenkään voinut yksin saavuttaa.

Joskus luin jostain - muistaakseni ihan tieteellisen artikkelin - siitä, miten koirat pärjäisivät ilman ihmistä. Saatoin kuvitella Leenun lyöttäytyvän isojen, rohkeiden ja vahvojen koirien tiimiin, jossa Leenulla olisi ollut tärkeä tehtävä. Koirat tietävät, mistä ihmiset tykkäävät. Koirat laittavat jenginsä söpöimmän kerjäämään ruokaa ihmisiltä, koska näin sitä todennäköisemmin saa. Leenun virka olisi ollut juuri se: olla söpö ja ihana ja hankkia ruokaa ihmisiltä koko porukalle. Vastalahjaksi muut koirat olisivat suojelleet Leenua ja pitäneet Leenun turvassa. Eittämättä Leenu olisi pärjännytkin hyvin koiralaumansa kanssa, ellei sitten olisi tullut ihminen, joka olisi ryöstänyt Leenun itselleen. En epäile, etteivätkö koirat pärjäisi kokonaankin ilman ihmistä, vaikka ihminen katoaisi maapallolta.

Ymmärrän osittain kyllä ihmisiä, jotka rakastavat tätä rotua. Niinhän minäkin tein. Minunkin oli vaikea ajatella cavalierin jälkeen muuta rotua.

Mutta sitä en hyväksy, että ihminen omaa etuaan ajaen rääkkää suloisena ja ainutlaatuisena pitämäänsä sairasta, kipeää ja puolustuskyvytöntä koiraa ja kieltää tieteellisesti todetut tosiasiat.

Ainutlaatuisina pidettyjä luonteenpiirteitä löytyy myös muista rotukoirista mm. kleinspitzeiltä ja pitkä- ja sileäkarvaisilta collieilta. Siskollani on pohjanpystykorva, joka on selvästi metsästys- ja seurakoiran yhdistelmä ja joka tykkää löllättää kainalossa ja joka voisi varmasti toimia kaverikoiranakin. Siskoni ja hänen koiransa suhde perustuu ystävyydelle, rakkaudelle, huolenpidolle ja luottamukselle. Koira voi olla ja monelle onkin paras ystävä riippumatta siitä, minkä rotuinen se on.

Mielestäni onkin puhdasta propagandaa väittää, että cavalierin luonne olisi ainutlaatuinen ja korvaamaton. Se ei ole.

Minulla on ollut kaverina reilun viikon ajan Liettuasta adoptoitu narttukoira, Muusa. En tiedä Muusan roduista, mutta veikkaan, että tytössä voisi olla esimerkiksi sileäkarvaista noutajaa ja bordercollieta. Ensimmäisenä yönä Muusa tuli sänkyyn viereeni nukkumaan, ja siinä hänen paikkansa onkin, kuten oli cavalierieni ennen häntä. Vaikka Muusaa vielä pelottaa, hän on hakenut kuitenkin heti alusta alkaen hellyyttä ja läheisyyttä ja on tullut myös kainaloon. Muusa on todella kiltti ja todella hellä koira. Hän on ilmeisen seurallinen ja haluaa tutustua ihmisiin ja myös toisiin koiriin. Minua Muusa katsoi heti ensitapaamisellamme luovutuksessa meripihkanvärisillä silmillään silmiin, ja sillon viimeistään tiesin, että tämä on match.

Muusa ei häviä cavaliereille yhtään eikä missään. Taipaleemme on vasta alussa, ja jos jo alku rescuekoiralla on näin lupaava, niin mitä tästä koirasta vielä kehkeytyykään?

En rakasta Muusaa yhtään sen vähempää kuin rakastin cavaliertyttöjäni. Myöskään Muusa ei rakasta minua yhtään vähempää kuin Leenu, Unna ja Minni rakastivat minua.

Ihminen voi kehittyä. Ihminen voi suunnata rakkautensa muihinkin koiriin kuin cavaliereihin. Terve mieli reagoi ja toimii niin, että työskentelee irrottautuakseen sellaisesta, joka satuttaa toista elävää olentoa. Jos tähän ei kykene, on syytä hakea itselleen apua. Koirat eivät saa olla niitä, jotka kärsivät ihmisen mielenterveyden ongelmista. Surullista tässä kuitenkin on se, että sairas mieli ei monesti tiedosta sairauttaan.

Muusalle tulee myöhemmin oma sivu ja oma blogi, josta voi seurata hänen kuulumisiaan. Tällä hetkellä olen aivan minulle uuden rescuemaailman lumoissa.

En kuitenkaan aio unohtaa cavalierejä, koska he tarvitsevat puolestapuhujia ja empatiaa. Sekin on varmaa, että en tule koskaan toipumaan siitä järkytyksestä, mitä koin cavojeni kanssa ja vielä heidän kuolemansa jälkeenkin, kun minulle on tullut lisää ymmärrystä asioista. Kipuni ei katoa, enkä missään nimessä halua kivusta päästääkään irti, koska se pitää minut kiinni tytöissä ja oikeudenmukaisuudessa. 

En halua unohtaa, vaan kärsin kaikkien cavalierien puolesta.