Kolmen liian pienikalloisen jälkeen

Ensimmäisen ja viimeisen cavalierini, Leenun, kuolemasta on kohta kolme viikkoa. Välillä olen täysin sinut kaiken tapahtuneen kanssa. Tein sen minkä pystyin, ja opin aivan valtavasti kaikkea lisää koirista, itsestäni ja muista ihmisistä myös. Onneksi Leenulla, Unnalla ja Minnillä ei ole enää kipuja tai tietoisuutta maailman kauheuksista. Välillä - kuitenkin yhä harvemmin - iskevät kuitenkin tuska ja epäusko, jotka meinaavat musertaa alleen. Ihanko oikeasti kaikki tämä tapahtui?! Mikä merkitys kaikella oikein oli?!

Mielestäni kaikkein pahin ja julmin rakenne, jonka ihmiset ovat onnistuneet koirille jalostamaan, on liian pieni kallo. Ja tähän yhdistettynä vielä se, ettei tiedetä eikä välitetä, mitä ollaan tekemässä ja mitä seurauksia sillä on koiralle. Ei ole mitenkään hyvä juttu, että niinkin tärkeä elin kuin aivot eivät mahdu niille tarkoitettuun tilaan. Chiarista ja syringosta puhutaan monesti ikään kuin ne olisivat yksittäisiä pulmia. Eläin on tasan ihan yhtä holistinen kuin ihminenkin. Aivot ja selkäydin kuuluvat keskushermostoon, joka osallistuu kaikkiin kehon toimintoihin. Mieti, onko se vain pientä haittaa, kun tietokoneen prosessorin ja kovalevyn toiminta takkuavat!

Cavalier on ihmisen jalostustyön irvikuva. Yhdenkään cavalierin ei pitäisi syntyä maailmaan.

Ymmärrän täysin heitä, jotka eivät koiriensa sairastelun ja/tai kuoleman jälkeen enää uskalla tai halua ottaa uutta koiraa. Kävi se minullakin mielessä. On helpompaa masentua ja pelätä. On helpompaa vältellä uusia pettymyksiä ja menetyksiä. On helpompaa perustella, miten elämä ilman koiraa on paljon kevyempää. Poissa ovat kurajäljet eteisen lattialta, alituiset eläinlääkärillä ramppaamiset ja kaatosateessa lenkitykset. On vihdoin aikaa ja rahaa panostaa ihan vain itseensä. - Kukin valitsee itse, mitä tekee ja mikä on missäkin tilanteessa parhaaksi.

Itse en ole menettänyt uskoani elämään, koiriin tai hyvyyteen. Päinvastoin. Aion haalia ympärilleni ihmisiä, jotka ajattelevat asioista kuten minä. Yritän tulla paremmaksi ihmiseksi ja yritän vaikuttaa omilla toimillani siihen, että maailma olisi edes vähän parempi paikka. Olen päättänyt antaa tilaisuuden myös uudelle koiralle. Miksi mahdollisen tulevan koirani tulisi kärsiä siitä, että minä sain turpiini pahimmalla mahdollisella tavalla? Minulla on vielä paljon annettavaa.

Jossain tuolla minua odottaakin koira, jonka kanssa tähdet ovat kirjoittaneet kohtaamisemme. Aloitan tämän koiran kanssa täysin puhtaalta pöydältä. En todellakaan tiedä, mitä saan, enkä halua odottaakaan mitään muuta kuin että hän on Koira isolla K:lla. Tällä kertaa minulle ei vakuuteta, että saan terveen koiran, vaan päinvastoin minua varoitellaan, että varaudu kaikkeen ja että ajan myötä voi ilmetä vielä lisää. Koirani ei ole kuitenkaan rotukoira, jonka kaikilla edustajilla on ihmisten tekemä valuvika, joka määritellään sen yleisyyden vuoksi "normaaliksi" rakenteeksi.

Voisiko tämän kyseisen koiran kohdalla sitten alkaa puhua siitä kuuluisasta "tuurista" terveyden suhteen? Ehkäpä. Mutta silti ei. Kenenkään ihmisen tai eläimen terveys tai sairaus eivät ole tuuria. "Kävipä sinulla huono tuuri, kun se sait syövän!" Ei, paremminkin se tapahtuu, mikä tapahtuu. Syöpäkään ei ole mikään lottoarvonta, kuka voittaa ja kuka häviää. Geeneillä ja elimistön toiminnalla on omat viisautensa, ja myös sattumalla on omat näppinsä pelissä. Mutta sattumakaan ei ole tuuria, se on luonnon valinta.

Elämä jatkuu, mutta Leenulle, Unnalle ja Minnille on omistettu ikuisesti sydämessäni omat paikkansa, Rakkauden määrä ei ole vakio, vaan se kasvaa, eikä uusi ole edellisiltä mitenkään pois.

Tulevan koirani otan vastaan avosylin, riemuissani, hänen ehdoillaan ja valmiina oppimaan häneltä. Koirat ovat aivan ylivertaisia otuksia. Heidän silmissään asuu ikiaikainen viisaus, johon meillä ihmisillä ei ole pääsyä mutta jota voimme vain ihailla ja rakastaa.