Kumpi oli ensin: muna vai kana?

"Näytteenä on yksi koepala ohutsuolen limakalvolta. Limakalvossa on kohtalaisen voimakas lymfoplasmasytäärinen tulehdussoluinfiltraatio, joka ulottuu rauhasten alapuolelle. Villusten koko vaihtelee kohtalaisesti ja ne ovat osittain yhteensulautuneet. - -"

"- - Ohutsuolen seinämä on hiukan reagoinut - ei voi sanoa että paksuuntunut. Ohutsuolessa lievää lymfaekstasiaa. - -"

"- - Ohutsuolenseinämän paksuus normaali, hyvin lievää lymfaekstasiaa. - -"

Cavalierini pistivät suuhunsa kaikkea mahdollista syötäväksi kelpamatonta: käpyjä, heinää, keppejä, purukumeja, korvatulppia yms. Koirieni suurta herkkua olivat lintujen maahan pudottamat, happamat pihlajanmarjat. Yksi koirani söi ahneesti lunta, toinen ulostetta. Joskus syömisen pystyi estämään nameilla tai karjaisulla, mutta koska usein oltiin liikkeellä nelistään, yhden suusta pudonnut asia päätyi kuitenkin sitten salaman nopeasti toisen suuhun. Jopa silloinkin, kun minulla oli vain yksi koira mukana, tämän mahalaukkuun päätyi kaikenlaista sekalaista tavaraa.

En ollut turhaan huolissani suolisto-oireista. Ylläolevista lainauksista ensimmäinen on patologin lausunnosta ja sen jälkeiset kahden muun koiran sairauskertomuksista ultran jälkeen. Karvaisilla perheenjäsenilläni todettiin kahta erilaista kroonista suolistosairautta. Molemmat kuuluvat proteiinihukkaa aiheuttaviin enteropatioihin.

Oireet olivat jatkuneet ennen diagnooseja jo pitkään, enkä ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää, kun olen ollut jokaisen koirani vieressä yksitellen ja silittänyt häntä hänen nukahtaessaan ikiuneen.

Leenu oli maiskutellut melkeinpä aina jossain määrin. Ennen Leenua tutkittiin kuitenkin ensin Unnaa ja Minniä, koska heillä maiskuttelua, huulten lipomista ja tolkuttoman pitkään kestävää nuolemista oli enemmän. Kummallakin oli nielurisoissaan kasvuhäiriö. Minniltä roikkuva, jättiläismäinen nielurisa poistettiin. Oireita yritettiin hoitaa pois päiväjärjestyksestä närästys- ja pahoinvointilääkkeillä, maitohappobakteerikuureilla, hydrolisoidulla ruualla, kortisonilla, vähärasvaisella, vähäproteiinisella ja runsas hiilihydraattipitoisella ruualla, itse tehdyllä kotiruualla, antamalla ruoka pienissä erissä neljästi päivässä. Suljettiin pois monia vastaavia oireita aiheuttavia sairauksia laboratorio- ja ultraäänitutkimuksin.

Mikään ei auttanut. Proteiinihukkaa aiheuttavat enteropatiat ovat viheliäisiä vitsauksia.

Cavalierit mielletään yleisesti ahneiksi koiriksi. Ahneus tuntuu olevan hauskakin juttu, jolla voi tehdä pilaa cavalierien kustannuksella. Mikäli koira sen sijaan jättää päiviä välistä syömättä, on se hienohelma ja nirsoilija.

Mutta entäpä jos ahneus ei olekaan ahneutta ollenkaan siinä mielessä, miten sen olemme ymmärtäneet? Entäpä jos nirso koira syö harvoin siksi, että sen ruuansulatuskanava on tulessa aina ruokailun jälkeen?

Ihmisen ja koiran/suden geenit eivät ole kuulemma kovin erilaisia keskenään. Moni meistä ihmisistä tunnustautuu tunnesyöpöksi, ja närästyskin helpottaa hetkiseksi, kun syö. Onko siis kaukaa haettu, että koira helpottaisi oloaan suutuntumalla ja muulla syömiseen liittyvällä, kun ihminenkin tekee näin? Lievän lymfangiektasian pitäisi olla kurissa ruokavaliolla. Ehkä syypää maiskutteluun, nieleskelyyn ja nuoleskeluun ei ollut alun perin laisinkaan suolistossa? Tosin se on fakta, että syötäväksi kelpaamattomien asioiden jatkuva syöminen tekee tuhoa suolistolle.

Leenu alkoi kevättalvella huutaa kohtauksittain karmealla, kimeällä ja korkealla äänellä. Samalla hän rapsutteli kaulaansa. Vastaavanlaisia kipukohtauksia alkoi tulla yhä useammin. Ystävää tervehtiessä Leenu kiljaisi ja valui kivusta maahan. Polvilumpioko meni paikoiltaan, vai oliko kipu pään alueella? Fysioterapeutin mukaan polvi ei ollut välittömässä leikkauksen tarpeessa, mutta selvästi hän huomasi Leenun tekevän kovasti töitä sen eteen, ettei lumpio luiskahtaisi pois telaurastaan.

Kun kesä kääntyi syksyksi, Leenu aloitti maiskuttelun lisäksi (ja joskus samaan aikaankin) ankaran pään hankaamisen maahan. Oli Leenu aiemminkin tehnyt niin, mutta nyt intensiteetti, kesto ja toistuvuus oli aivan toista luokkaa. Korvien harjaaminen oli ollut jo ainakin vuoden yhtä tuskaa: Leenu väisteli harjaa ja yritti poistua harjan ulottuvilta. Minä tyttö olin vain nameilla lahjonut ja kiduttanut ylikilttiä koiraani. Nyt aloin hiljakseen huomata, että tämä koira on oikeasti joka paikasta ihan kipeä. Hän on hermostunut, stressaantunut, reaktioherkkä. Hän hyökkäilee päin autoja ja muita koiria (= käytöksen muutos). Hän haluaa syödä aivan koko ajan.

Leenu kertoi minulle jatkuvasti, mutta minä en ymmärtänyt. Mietin vain, että muuttuipa minun koirani nyt sitten vähän ärsyttäväksi. Mitä se haukkuu, mitä vaahtoaa koko ajan? Onpa huonokäytöksinen koira, hävettää. No, varmaan koulutuksen puutetta vain.

Minulle kävi juuri niin, mitä en uskonut käyvän vielä tänä kesänäkään. Minun koirani kärsivät todennäköisesti ylijalostuksen mukanaan tuomasta liian pienestä pallopäästä ja aivojen pursuamisesta selkäydinkanavaan. Selityksen sai Unnan käytös, joka oli erittäin herkän ja kipeän koiran käytöstä. Harjatessa Unna pyrki tulemaan koko ajan syliin ja samaan harjauksen loppumaan. Jopa komentelu, jota pidin sen merkkinä, että koira luottaa minuun ja uskaltaa vaatia minulta asioita, on saanut uuden merkityksen. Loppuaikoinaan Leenu komenteli minua paljon. Hän komensi minua, että ota minulta tämä kurja olo heti pois.

Anteeksi Leenu, Unna ja Minni, mitä teille tein! Anteeksi koko ihmiskunnan puolesta.

Koiran omistamista varten tulisi olla ajokortti. Minä en läpäisisi inssiä tällä kokemuksella.