Lonkkaniveldysplasia

Se tuli aivan puu takaa.

Minulla ei ollut mitään tietoa, että cavaliereillä esiintyy lonkkaniveldysplasiaa eli lonkkanivelen kasvuhäiriötä. Tein huonosti taustatutkimukset rotua valitessani. Olisi pitänyt mennä merta edemmäksi. Syvemmälle kaivamalla olisi löytynyt tiedonrippeitä myös Suomesta. Yleensäkin on viisautta perehtyä koiraa hankkiessa laajemminkin koirien terveyteen kuin vain siihen, mitä PEVISA sanoo. Tosin kaikessa rehellisyydessä on todettava, että olisiko mikään silti muuttunut ja saanut päätäni kääntymään.

Syringomyelian kohdalla otin tietoisen riskin. Valheellinen ja naiivi turvallisuuden tunne ympäröi minut ja vakuutti, että minun omistamani koirat välttyvät syrinxeiltä. Tarkoituksenani ei ole suinkaan vähätellä syringomyeliaa, sillä se on kammottava sairaus. En myöskään väitä, että koirani olisivat terveitä syringomyelian osalta, mutta ehkäpä nykyinen konteksti cavalierin jalostuksen ympärillä antaa ymmärtää, että syringomyelia olisi ainut cavalierien todellinen vihollinen (lainkaan vähättelemättä esim. sydänsairauksia).

2-vuotiaalla Minnillä todettiin lonkkaniveldysplasia ensimmäisenä. Tilanne on kuitenkin siinä mielessä Minnillä hyvä, että voi mennä vielä kolmekin vuotta, ennen kuin säännöllinen kipulääkitys astuu kuvioihin. Jotain arvelin Minnin änkyräkänkyrä takajaloissa olevan, koska Minnin takapää on ollut aina heikko. Minni ei pääse aina ensi yrittämällä hyppäämään sängylle tai sohvalle. Lisäksi eläinfysioterapeutti vinkkasi minulle viime syksynä, että ehkä olisi aiheellista ottaa Minnistä lonkkakuvat.

Minnin kohdalla ajattelin pitkään, että pannaan asiat pönttöyden piikkiin. Minni on meidän perheen erikoislapsi ja ihme. "Minnillä nyt aina välillä vähän heittää!" Ehkä pönttöydellä ei niinkään ole tekemistä asian kanssa, ja jos onkin, niin se on vain osasyy.

Olin ihan maani myynyt, kun Minni sai diagnoosin. Vähitellen kuitenkin toivuin ja ymmärsin, että tässä on vielä aikaa ja jotain tehtävissäkin. Tilanne ei kuitenkaan tästä Minnillä parane. D/D-lonkilla ja kohtalaisella nivelrikolla ei loputtoman pitkälle pötkitä.

Siitä minulla ei ollut mitään aavistusta, kun Unnan peräpää oli puolestaan lihaksikas, että lihas ja mahtava karvapeite peittävät alleen vielä suuremman katastrofin. Jälkeenpäin on tietysti hyvä olla jälkiviisas, mutta jos minulla olisi ollut enemmän koirakokemusta, olisin saattanut kiinnittää enemmänkin huomiota erikoisuuksiin, joita oli sekä Unnalla että Minnillä.

Unnan lonkat röntgenkuvattiin toisen toimenpiteen yhteydessä toukokuussa. Kun menin Unnaa hakemaan, lääkäri kutsui minut vakavana kuulemaan tuloksia. Hän kertoi heti, että tilanne on pahempi kuin Minnillä. Vasen lonkka on D, mutta oikea E. Unnan oikeasta lonkasta puuttui lonkkamalja lähes kokonaan. Nivelrikko oli edennyt vakava-asteiseksi. Unna sai heti ensimmäisen Librela-pistoksensa. Minä en ollut henkisesti paikalla, koska en varmastikaan ihan heti tilanteen vakavuutta tajunnut.

Merkit, joita en osannut tulkita koiristani aiemmin, ovat selvä takakorkeus seisoma-asennossa ja se, että lonkat ja takajalat eivät ikään kuin sovi yhteen; takajalat ovat aivan liian pitkät. Pesulla käydessä takajalkojen nostaminen on vaikeaa: koira ei mielellään nosta jalkaa ja jää yhden takajalan varaan. Tuntuu jopa siltä, että koira voisi keikahtaa nurin, jos en tukisi kolmella jalalla seisovaa koiraa jotenkin takapäästä. Unna ei koskaan hyppinyt tuolin kautta keittiönpöydälle, jota taas muut koirani harrastavat. Ehkäpä se ei ollutkaan kiltteyttä ja rauhallisuutta, vaan kipua. Lenkillä kulkeminen on toisinaan yhtä pysähtelyä ja liinojen kiinni iskemistä. Kummallisesti niin liikunnallisesta ja lenkkihirmu-Unnasta oli kuoriutunut koira, joka kieltäytyi toisinaan kokonaan lenkille lähdöstä, joka jumitti toisinaan jo kuistille, joka iski käsijarrut tiukasti päälle monta kertaa lenkin aikana, mutta joka saattoi saadessaan itse valita suunnan ja tahdin kulkea ihan hienostikin.

Tietysti halusin kuvauttaa myös tyttöjen mamman, Leenun, lonkat. Oman mielenrauhani takia, koska se, mitä olen koirieni kanssa oppinut on, että vaikka luulisin jotain tietäväni koiristani, en taida tietää loppujen lopuksi yhtään mitään. En puhu koiraa, vaikka miten haluaisin, enkä pääse tyttöjeni mielenliikkeisiin käsiksi. (Miksi muuten ihmiset sanovat aina, että voi kun koira osaisi kertoa kivuistaan? Minusta kun se ei ole koirista kiinni. Koirat kyllä kertovat, mutta me ihmiset emme ymmärrä. Me ihmiset olemme oman ajattelumme ja oman erinomaisuutemme ja ylivertaisuutemme pauloissa. Kyllä me ihmiset olemme niitä, joiden täytyy oppia ymmärtämään koiraa. Koirat kyllä ymmärtävät meitä, kommunikointiongelma ei siis ole koirissa.) Leenun lonkat eivät ole priimaa nekään, mutta kuitenkin C/C.

Sitä minä en lakkaa ihmettelemästä, että miksi pienten koirien lonkkaniveldysplasiaa väheksytään vähän kaikkialla? Lonkkavika mielletään isojen koirien ongelmaksi, kun niillä on massaa ja painoa ja kaikki on isoa. Minun järjenjuoksuni mukaan pieni koira kantaa kuitenkin pienillä luillaan ja nivelillään suhteessa ihan saman painon. Toinen asia, mikä kalskahtaa korviini vähättelyltä, on lihaskunnon ylläpitoon ja ylipainon välttämiseen vetoaminen. En kiellä, etteivätkö ne olisi niitä ainoita asioita, joille on jotain tehtävissä ja jotka auttavat, mutta ei lonkkavikaisia koiria voi myöskään suoltaa maailmaan ajatuksella, että lihaskuntoa ylläpitämällä ja hoikkina he saavat hyvän elämän.

Yritän myöhemmin koota vielä tietopläjayksen aiheesta. Autan näin ennen kaikkea itseäni käsittelemään aihetta tietoperäisesti. Sulattelen kuitenkin asiaa vielä ja suren Unnan menetystä. Cavalier on maailman ihanin rotu, mutta terveys niillä taitaa olla valitettavasti yksi huonoimmista. Minun kokemukseni on, että cavaliereillä on lukuisia vakavia terveysongelmia, joiden suhteen on syytä olla realistinen ja avoin. Mahdollisista ongelmista tulisi kiinnostua niin, että niiden olemus selvitettäisiin perin pohjin jo mahdollisimman alkuvaiheessa ja että ne pyrittäisiin kitkemään jalostuksella pois. Rotua pitäisi tervehdyttää aidosti teoilla. Unna ei kuollut vain lonkkanivelen kasvuhäiriön vuoksi, vaan hänellä oli myös krooninen suolistotulehdus. Todella sairas pieni koirani, joka kärsi lyhyen elämänsä aikana paljon.

Ja ihan vain lopuksi. Kennelliiton jalostustietojärjestelmän mukaan vuosina 1990-2023 syntyneistä 23 670 cavalieristä lonkkakuvattuja on 163.

Edit 11.8.2024: Lisätty virke, jossa totean, ettei tarkotuksenani ole vähätellä syringomyeliaa.