"Onnellinen" koiraperhe
Eläinlääkärissä on selvitelty tyttöjen ongelmia noin vuoden ajan. Vähän on viisastuttu: on löytynyt lonkkavikoja ja nivelrikkoa, kroonisia suolistotulehduksia, anaalirauhasvaivoja, ylimääräisiä ripsiä silmissä, silmätulehduksia, kasvuhäiriöllisiä nielurisoja, polvilumpioluksaatiota, chiarimalformaatiota, täytteisiä välikorvia ja syrinxikin. Miten paljon pienillä koirilla voikin olla ongelmia?
Hyvä merkki ei ollut Unnan kohdalla sekään, että Unnalle tuli ensimmäisen juoksun jälkeen kohdunkaulan tulehdus alle vuoden iässä. Unnan kohdalla ei juurikaan voinut puhua enää edes "terveydestä", vaan pikemminkin "sairaudesta".
Tätä on olla cavalier, maailman söpöin touhottaja ja valloittavin liehittelijä. Tätä on omistaa se maailman suloisin, monivaivainen touhottaja. Aina paitsi itse koira, myös omistaja ja muu perhe kärsivät koiran sairastelusta. Jostain syystä koiran tai omistajan hätää ei kuitenkaan kuunnella tai oteta todesta. Jotain on pahasti pielessä, jos koira luettelomaisine sairauksineen on "terve", "normaali" rotunsa edustaja.
Unnan poismenoa en ole katunut hetkeäkään, enkä usko, että sellaista hetkeä tuleekaan. Seison sen takana, ettei minun takiani tarvitse elää monisairaana, kipeänä ja toivottomalta näyttävässä tilanteessa. Seison sen takana, että on rakkauden teko päästää ystävä menemään ennen kuin hänet on ajettu ihan loppuun. Seison sen takana, että koiran ja koiranomistajan ja koko lauman kannalta on katsottava, mikä on järkevintä ja että onnettomana eläminen ei ole kenenkään etu.
Unna on poissa, mutta mitä jäi jäljelle? Minulla on yhä kaksi cavalieria, joilla on samoja ongelmia kuin Unnalla ja joita ei voi terveiksi sanoa ei sitten millään mittapuulla.
Minulle tekee pahaa katsoa cavalierejäni. Pullottavat silmät osuvat ensiksi koiristani silmiini. Pullosilmät katsovat liian pienen kallon sisästä rakastavasti ja palvovasti minua. Silmien välissä oleva kallon luu on painunut sisään puristaen silmiä vielä enemmän ulkoneviksi. Silmillä, kallolla tai koko koiralla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin touhottaa ja liehitellä, onhan rotu luotu rakastamaan.
Minun takianiko koirani kärsivät? Minunlaiseni ihmiset haluavat cavalierin. Ne, jotka ovat vaillinaisia ja tarvitsevat koiran tuomaan sisältöä elämäänsä. Minä en ihaile enkä ole koskaan ihaillutkaan pyöreää, pientä kalloa tai pullosilmiä. Alussa olin vain neutraalisti ja yritin unohtaa koko jutun. Nyt minut valtaa pyörrytyksen ja kuvotuksen tunne aina, kun asia tulee mieleen.
En enää koskaan ole onnellinen koiranomistaja. Olen koiranomistaja, jolla on huono omatunto, matti kukkarossa ja enemmän kysymyksiä kuin niihin vastauksia. En voi enää koskaan katsoa koiriani Leenua ja Minniä ihaillen ja onnea pursuten, vaan katson heitä säälien ja anteeksi pyytäen. Minusta on tullut koirankiduttaja. Tai ehkä olen ollutkin sitä aina. Mikä oikeus ihmisellä on jalostaa ja pitää lemmikkejä omaksi ilokseen?
Koirillani esiintyy usein kipuun viittaavaa käytöstä. Mutta mikä on kivunaiheuttajana, kun koiralla on vikaa ainakin päässä, suolistossa ja lonkissa? Teenkö todella kaikkeni? Miten voin katsoa itseäni peilistä? Miten kauan yritän selvittää asioita? Miten kauan käyn tätä taistelua, jonka olen hävinnyt jo ennen kuin se alkoikaan? Milloin on oikein lopettaa?
Ajatukseni pyörivät koko ajan koirissani. Teen vielä tämän ja pyydän vielä tämän tutkimuksen. Käytän koirat erikseen lenkillä. Otan vielä ravitsemusneuvontaa, kokeilen kotiruokaa. Kokeillaan vielä tätä lääkettä.
Välillä haluan kuitenkin luovuttaa. En jaksa enää. Viimeinenkin mielenterveyteni on menossa. Sitten saan jostain taas jostain kuin ihmeen kaupalla voimaa. Vielä tämä asia on katsomatta!
Mutta mieleni perukoissa minä teen taas lupauksen, joka tuntuu yhdeltä muiden joukossa, mutta jonka tiedän olevan voimallinen. Minun takiani ei tarvitse elää. Minä kestän surun, joka on pienempi kuin sinun kipusi. Minä katson kokonaisuutta, ja otan vastuun. Minä tiedän, että onnettomana olo ei ole elämää silloin, kun toivoa ei todellakaan ole.
Vaikka teenkin vielä kaikkeni, raja tulee vastaan. Ja kun se tulee vastaan, minä tiedän ja olen valmis.
Milloin rakkaudesta tuli kirosana? Vai onko se aina ollutkin niin, että ihminen satuttaa sitä, jota rakastaa?